mitä on pelko
mitä on rakkaus
mikä niissä yhtenevää
toinen
       hajanaista
molemmat aortat
pulppuavat kuin imatrankoski
mutta olotilassa toisessa vain
tahtoo hypätä

sisälläni on vajoama

mariaanien hauta
hyväksy tappiosi

jos minuun joku sukeltaa
voin taata
elämää

ei löydä
pimeimmistä kerroksista
enää

on kahdenlaista rauhaa
sitä outoa
joka tulee lajitelluista sukista
tai kun ei tarvitse katsastaa autoa
kun ei sellaista omista
sitten on se toisenkaltainen
luottoa
maailmaan

jäätynyttä sammalta
rapistuneita taloja
maalia
vanhoja mainoksia
suuria puita
joiden latvoja katsellessa pilaa nahkakengät
vesisateella
hengitän sisääni tätä
se on kuin sumua
elää hetkessä
kun ei näe muualle

muiden terävät mielipiteet
eivät voi repiä kappaleiksi
haihtuu pois paikalta
jos ei välitä
siinähän yrittävät
minä en enää kuule
MINÄ EN ENÄÄ KUUNTELE
PUUKOTAN ITSEÄNI AJATUKSISSANI
KOSKA JOSTAIN SAIN PÄÄHÄNI
ETTÄ SEN ANSAITSEN

minä en enää aio välittää
vaan rakastaa

kuunnella sitä käheää ääntä
joka antaa toivoa

vielä se ääni kirkastuu